Siirry pääsisältöön

SUOSITTU KIRJOITUS JUURI NYT / POPULAR POST RIGHT NOW

WHAT'S UP DOC?

Täällä ollaan! Ja nyt onkin luvassa ihan vaan pikapostaus kuulumisista, sillä kiire on nyt todellakin päällä! Isosti! Oltuani viikon kipeänä on töitä kertynyt vino pino ja lisäksi olen valmistautunut Miss Fitness Finland -kisan finaaliin niin täysillä, kun murtuneelta häntäluultani olen kyennyt. Onneksi yläkroppaa pystyy treenaamaan tietyissä määrin ja habaa, ojentajia ja olkapäitä onkin yritetty kasvattaa kaikella teholla. Tukena on onneksi hyvin suunniteltu ruokavalio, kiitos meidän Noran! 

Viime aikoina on tehty isoja päätöksiä ja otettu isoja askelia – – ei kuitenkaan liian isoja omille kintuille – – ja se on heijastunut valitettavasti täällä blogissa pidentyneenä postausvälinä. Mutta älkää olko huolissanne, kun saan rattaat pyörimään uusien hommien kanssa, tasaantuu arki takaisin jouhevaan rytmiinsä ja minä sen mukana.

Hello babes, here I am no matter I've been quiet on blog about a week already! GOSH! But I have a reason.. Yes, I've been sick and I have a broken coccyx but…

Itseäni etsimässä

On varmaan käynyt enemmän kuin selväksi, että olen ollut todella väsynyt, fyysisesti. Kehoni venyi äärimilleen ja jaksamisen lanka katkesi Nips Naps poikki, vaikka mieli olisi vielä jaksanut painaa menemään. Tämä pysähtyminen on ollut pakollinen. En ottanut sitä vastaan hyvilläni, sillä tiesin, että se toisi mukanaan ahdistusta treenitauon takia sekä erilaisia pelkoja: mitä jos menetän lihakseni? Olen treenannut kovasti saavuttaakseni tuloksia ja lihaksethan katoavat, jos kuntoa ei pidä yllä. Miten minun käy ja miltä kroppani näyttää syksyllä? Mitä jos painoni nousee yhtäkkiä kamalasti, kun en enää liiku samalla tavalla kuin ennen? Aineenvaihduntani hidastuu ja minusta tulee kävelevä selluliittikimppu. APUA!         Nämä ajatukset kestivät muutaman päivän. Sen muutaman päivän jälkeen huomasin olevani melko rauhallinen ja jopa helpottunut.

On kulunut pari viikkoa siitä, kun jouduin lopettamaan aamutreenini kesken kaiken. Yritin tosissani, mutta kroppa oli sitä mieltä, että leikki loppuu tähän. NYT! Ja se loppui. En ymmärtänyt, miksi mieleni ei enää saanut kehoani psyykattua jaksamaan. Nyt ymmärrän: kehoni työskenteli viimeisillä voimillaan. Olin syönyt hyvin ja nukkunutkin pitkään, mutta miksi energiaa ei kuitenkaan ollut? Vaikka tiesin, että pitkään jatkunut stressi ja kilpirauhasongelmat aiheuttaisivat jossain vaiheessa ongelmia, en ajatellut sen kuitenkaan käyvän näin. En minulle. Minä, yksi vahvapäisimmistä tyypeistä jaksaisin kyllä. Vaan kehoni ei enää jaksanut. Tästä päästään taas samaan kysymykseen: Kumpi voittaa, mieli vai keho? – Keho voittaa aina.

Jokaisen pääkoppa on erilainen, ja jokainen meistä jaksaa kantaa eri verran asioita mielessään ja kehossaan. Elämässäni on sattunut ja tapahtunut kaikenlaista; on ollut sairastumisia, tervehtymisiä, menetyksiä ja uusien ystävyyksien solmimista. Olen käynyt läpi suhteita, hyviä ja huonoja, samaten eroja. Olen kokenut hellyyttä, läheisyyttä, rakkautta, ihastumista, nopeaa hullaantumista, suuria tunteita ja rakkautta ensisilmäyksellä. Sen lisäksi myös nurjan puolen aina väkivaltaisesta parisuhteesta suuhteeseen naimisissa olevaan miehen kanssa, ja suhteen väkisin lopettamisen tuskaan. Siltikin rankimmat asiat ovat olleet perhesuhteet: kun ruma totuus omasta lapsuudesta ja läheisimmiksi luokittelemistasi ihmisitä valkenee, muuttuu koko maailmankuva hetkeksi. Sen ymmärtäminen on vaikeaa, oikeastaan se on mahdotonta

Joskus on vain yksinkertaisesti helpompaa ja kivuttomampaa kääntää selkänsä asioille. Minä en ole koskaan osannut niin tehdä. Sisälleni on rakennettu kummallinen järjestelmä, joka menee sekaisin, jos asiat ovat epäjärjestyksessä. En voi sietää salailua enkä valehtelua, olen huono molemmissa ja sen myötä valitettavan huono pitämään myöskään yllätyksiä salassa. Ihan vain tiedoksi :D Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö olisi itse tehnyt huonoja valintoja elämässäni; valehdellut tai salannut asioita, toiminut väärin. Elämä opettaa ja se on paras opetus, sikäli mikäli siitä osaa ja haluaa ottaa opikseen.

Joskus toivoin, että osaisin kääntää selkäni asioilta ja jatkaa eteen päin. Sillä joskus tilanne on sellainen, ettei sille voi tehdä yhtään mitään. Aina asiat eivät ole itsestä kiinni, joskus on vain osattava päästää irti. Elämässäni on ollut jakso, neljän vuoden mittainen vaihe, jolloin kannoin asioita mielessäni yksin, pääsemättä eteen päin, osaamatta päästää irti. En voinut tehdä asioiden eteen mitään, eikä kukaan voinut ymmärtää mitä kävin läpi. Jokaikinen päivä ja jokaikinen yö minä mietin ja kyseenalaistin ihmisten pahuutta ja itsekkyyttä. Niiden "läheisimpien" ihmisten kaksinaamaisuutta, rakaa julmuutta. Yritin löytää keinoja helpottaakseni oloani, matkustelin ja puhuin tapahtuneesta, yritin etsiä itseäni, sillä ymmärsin vajonneeni syvään, pohjattomalta tuntuvaan kuiluun, josta tahdoin vain nousta ylös. 

Tämä kaksi viikkoa kestänyt fyysinen lepotauko on saanut mieleni pysähtymään. Ensi kertaa elämässäni huomaan, miten suuri yhteys keholla ja mielellä loppujen lopuksi onkaan. Kun rauhoitan kehoni, myös mieleni rauhoittuu. Siihen ei kuitenkaan riitä yksi joogatunti, vaan se vaatii paneutumista ja tahtoa. Minulta se vaati ympärivuorokautisen työskentelyn reilun viikon ajan, jotta huomasin asian olevan näin.

Kun kehoni levännyt, ovat aivonikin saaneet rauhoittua. Se on jännä tunne. Minusta tuntuu, kuin olisin käynyt pitkällä matkalla, etsimässä itseäni, menemättä kuitenkaan konkreettisesti mihinkään. Minä näen asiat nyt selvemmin ja kaikenlisäksi elämäni on saanut uusia kiintopisteitä. Ajattelen asioita avarammin, olen oppinut kuuntelemaan omaa kehoani ja jaksamistani, olen oppinut erottamaan oikean väsymyksen ja laiskuuden toisistaan sekä ymmärtänyt, ketkä ovat todellisia ystäviä. Olen antanut ihmisten kuluttaa itseäni läpi elämäni. Sen oivaltaminen oli suuri helpotus. Vaatii silti suunnatonta rohkeutta ja pitkämielisyyttä suoristaa selkänsä ja sanoa "ei". Avata suu ja sanoa: "minä en ansaitse tällaista kohtelua" tai "se että saat minut tuntemaan itseni huonoksi, ei tarkoita sitä että olisin huono".      Olen aina pelännyt, että jos alankin yhtäkkiä arvostaa itseäni, minusta tulee ylimielinen ja itsekäs. Olen nähnyt sitä niin paljon ympärilläni. Mutta tämä on samankaltainen asia, kuin olla haluamatta lapsia sen vuoksi, että pelkää olevansa huono oman äitinsä vuoksi: mitä jos minusta tuleekin samanlainen?     Olen onnekas, että ymmärsin jo lapsena olla ihailematta perhettäni; heidän arvojaan ja valintojaan. Poimin vaikutteita muualta, henkilöiltä, jotka tekivät kovasti töitä ja menestyivät. Nuoruudessani en lähtenyt kulkemaan lauman mukana ja vaikka se tarkoittikin sitä, että jouduin olemaan paljon yksin, koin sen olevan parempi, kuin lähteä ryyppäämään ja rellestämään vain siksi, että saisin tuntea olevani jotain mitä en ollut. Minulla oli omat arvoni. Minä halusin kehittyä. Menestyä. Kasvaa. Pärjätä omillani. Olen onnellinen siitä, että silmäni ovat olleet auki. Se tarkoitti toki sitä, että tunsin olevani ulkopuolinen poikkeuksetta. En kuulunut mihinkään. En ole koskaan pelännyt, että olisin huono äiti sen vuoksi, että oma äitini ei ollut esimerkillinen. Samoin voin ajatella itsekkyydestä: se, että opin arvostamaan ja kuuntelemaan itseäni, ei tarkoita sitä, että minusta tuli paha, kylmä, itsekäs ja ylimielinen. 

Elämä on oivalluksia ja se jos mikä, tekee tästä elämästä niin mielenkiintoista.

Aurinkoista sunnuntaita!

PUS, 

<3 LOLA




Kommentit

Suositut tekstit